Ari Kurtti
Mitä kasvatuspsykologia on?
Avoin Yliopisto
Kasvatuspsykologia. Essee
Ari Kurtti
Opettaja: Maria Peltola
Sisällys
Mitä kasvatuspsykologia on?
Määritelmää
Kasvatuspsykologia on osa
kasvatustiedettä, kuten kasvatusfilosofia ja kasvatussosiologia. Se sijoittuu
kasvatustieteen ja psykologian väliin. Kasvatuspsykologia on myös psykologian alue,
joten sen tehtävänä on käsitellä kasvatukseen liittyviä teemoja osana
psykologista teoriaa ja käytäntöä. (Lehtinen 2007 8) Sen asemaa tieteenä
pidetään kiistanalaisena. Kansainvälisesti ajatellen kasvatuspsykologia nähdään
psykologiatieteen osa-alueena, yhtenä sen erikoistumisalana. Näin se seuraa
psykologian kehityksen suuntauksia. Hannu Soinin (2001) mielestä
kasvatuspsykologia on ihmisen psyykkistä kehitystä tutkiva tiede, joka ei
rajoitu vain kehityksen ja oppimisen mittauksiin, vaan se pyrkii ohjaamaan
kasvatettavien kehitystä. Kasvatuspsykologian keskeiset sisällöt ovat kehitys,
oppiminen ja ohjaus. Lehtinen sanoo kirjassaan Kasvatuspsykologia (2007 10) kasvatuspsykologian
heijastavan eri aikojen uskomuksia ja ajattelutapoja siitä mikä on hyvää
oppimista ja kasvua. No seitsemänkymmentä luvun vapaankasvatuksen vaikutuksia
nähdään vieläkin. Aina ei kasvatusmetodit toimi.
Tutkimuksesta
Kasvatuspsykologia
tutkii, mitä ihmiset ajattelevat, tekevät ja tietävät niissä ympäristöissä,
joissa kasvatus tai koulutus tulisi tapahtus(Bernelin-93, luento Peltola) Soini
sanoo että kasvatuspsykologian erityisenä kiinnostuksen kohteena ovat kasvun
ohjaus ja pedagogiset interventiot. (suora käännös väliintulo) Hän sanoo myös
että kasvatuspsykologian tehtävänä on ennen kaikkea selvittää, miten
kasvatuksen nimissä tehdyt interventiot vaikuttavat yksilön psyykkiseen
kehitykseen ja millaiset interventiot edistävät parhaiten yksilön psyykkistä
kasvua. Kasvatuspsykologian tehtävä voidaan määritellä niin, että se tutkii ja
selittää psyykkisten rakenteiden muodostumista ja lainalaisuuksia
kasvatustapahtumassa. Soini määrittelee kasvatuspsykologian tieteeksi, joka
tutkii ihmisen psyykkistä kehitystä ja kasvua sekä kasvun ohjauksen
psykologisia ehtoja. Hänen mukaan tämä määritelmä edustaa näkemystä jonka
mukaan kasvatuspsykologia ei rajoitu vain psyykkisen kasvun, kehityksen ja
oppimisen tutkimuksiin ja mittauksiin. Sen tutkimusalueena ovat myös
interventiot, joilla kasvattaja pyrkii muokkaamaan kasvatettavan kehitystä.
Soinin
mukaan tutkimuksen haasteena ovat tutkimuksen subjektiiviset, psyykkiset
kokemukset. ”Kysymys ei ole tällöin vain uudenlaisen tutkimusotteen luomisesta
entisten lisäksi. Kokemusten elämyksellisen puolen jäsentäminen ja
tutkimusotteiden kehittäminen tarjoaa kasvatuspsykologialle mahdollisuuksia
myös kehittää ammattikäytäntöä ja uusia työtapoja, jotka nykyistä paremmin kytkisivät
kasvatuspsykologisen tutkimuksen ihmisten arkielämän toimintaan ja kokemuksiin.
Kasvatuspsykologiassa tulisi samalla kiinnittää huomiota niihin ongelmiin,
joita ymmärtävä lähestymistapa kasvun ja kehityksen kysymyksiin merkitsee.
Meidän tulisi kriittisesti kysyä, mitä ymmärtämisellä tarkoitamme ja miten
paljon meillä on ”lupa ymmärtää” toisen ihmisen käyttäytymistä. Nykyistä
kulttuuriamme kutsutaan psykokulttuuriksi ja vaarana on, että siinä myös
kasvatuksen ongelmat ylipsykologisoituvat.”
Kasvatuspsykologian tulee tutkia myös
ihmisten arkielämän toiminta ja kokemuksia: (Silvennoinen -96) toisen
ymmärtämistä, elämisen ongelmia, mielenterveysongelmia, koska ihmisellä on
ongelmiinsa oikeus. (Szasz -61) Tällainen tutkimus (subjektiorientoituminen) ei
yksinään tarjoa mielekästä perustaa kasvatuspsykologialle eikä sen teorialle.
(Soini) Tulevaisuuden haasteena on
kasvatuspsykologian tutkimuksen aseman vahvistaminen. Nuorten ongelmien
yleistyminen luo paineita kehittää tutkimus, opetus ja hoitotapoja. Se vaatii
resursseja ja myös rahaa, mikä on perimmäinen ongelma asian ratkaisemiseksi.
Kuinka paljon ongelmien täytyy kasvaa ennen kuin tähän oikeasti puututaan.
Pohdintaa kasvatuspsykologiasta
Omassa työssäni kouluttajana törmään
opiskelijoiden psyykkisiin ja psykologisiin ongelmiin yllättävän usein. Yhä
useampi ihminen tarvitsee jonkinlaista tukea opiskeluissaan. Erilaiset ongelmat
perhe-elämässä, päihteet ja mielenterveysongelmat vaativat opettajalta paljon.
Opiskelijan tukeminen ja kannustaminen jatkamaan ja jaksamaan on tärkeää.
Opettajan on oltava opiskelijalle tuki, mutta vain tiettyyn rajaan asti. On
osattava huomioida milloin omat rajat tulevat vastaan ja opiskelija on
ohjattava silloin ammattiavun pariin.
Joskus opiskelija haluaa ”avautua” ja
kertoa ongelmistaan ja silloin opettajan on osattava suhtautua aisaan sen
vaatimalla vakavuudella. Usein pelkkä kuunteleminen riittää, mutta ongelmista
puhuminen helpottaa. Neuvomalla, ohjaamalla ja kannustamalla opiskelijaa,
ongelmat eivät tunnu enää niin suurilta ja ahdistavilta.
Jokainen ihminen on oma persoonansa
ja käsittelee asioita eritavalla. Eikä kaikkia asioita pidä ottaa ongelmana.
Kaikilla on joskus se huono päivä ja silloin mikään ei toimi niin kuin pitäisi,
mutta ei se myöskään ole merkki mistään psyykkisestä ongelmasta. On vain se
huono päivä.
Oppiminen
Oppiminen on kasvatuspsykologian
tärkein tutkimuskohde, psykologiassa se ymmärretään ihmisen psyykkisenä kasvuna
ja kehityksenä. Oppiminen ei ole tiedon omaksumisen väline, vaan kasvun ja
kehityksen perusprosessi. (Soini) Peltolan luennolla oppiminen määriteltiin
systeemisen psykologian mukaan niin että oppiminen merkitsee eliö-ympäristö-
systeemin uudelleenorganisoitumista. (Järvilehto-94) Se on kokonaisvaltainen
tapahtuma ja sitä määriteltäessä täytyy kuvata koko sitä sosiaalisen
toimintajärjestelmän muutosta, joka oppimiseen kuuluu. Oppiminen on näin ollen
sosiaalinen tapahtuma, joka ei välttämättä vaadi fyysistä läsnäoloa toiselta
ihmiseltä. Lukeminen ja siitä oppiminen ja asian ymmärtäminen on periaatteessa
sosiaalinen tapahtuma, koska siinä tapahtuu vuorovaikutusta ajatusten tasolla.
Behavioristisesti ajateltuna oppiminen
tarkoittaa pysyviä muutoksia ihmisessä, jotka syntyvät pääasiassa olion ja ympäristön
vuorovaikutuksessa. (Hirsjärvi 136) Kognitiivisen ajattelumallin mukaan
oppimisen perustana ovat havainnot, muisti ja ajattelu, jossa oppija ei ole
passiivinen tiedon vastaanottaja, vaan aktiivinen tiedon muokkaaja. Oulun
Yliopistossa on kehitelty ns. Systeeminen oppimiskäsitys, joka lähtee siitä,
että traditionaalisen oppimistutkimuksen perusongelma on eliön ja ympäristön
erottaminen toisistaan. (Järvilehto-95) Ongelmalliseksi tämän käsityksen tekee
rajan veto. Missä ”alkaa” ympäristö ja missä ”loppuu” ihminen. Tässä ajattelussa
oppiminen on sama kuin kehitys ja olennaista on tavoitteellisuus. Erityisen
tärkeää tässä oppimiskäsityksessä on, että ymmärretään, ettei oppiminen tapahdu
aivoissa. Samalla kuitenkin korostetaan hermostollisten mekanismien
huomioonottamista oppimisessa.
Se mitä oppiminen on, ei ole
yksimielistä käsitystä. Ainoastaan siitä että yksinkertaista selitystä
oppimiselle ei ole olemassakaan, ollaan yleisesti yksimielisiä. (Soini) Tämä
siksi että oppimisen määrittely kytkeytyy moniin muihin keskeisiin käsitteisiin.
Miten oppiminen ymmärretään, riippuu siitä miten vastataan kysymyksiin kuten,
mitä on tieto ja mitä on kehitys. (Soini)
Pohdintaa
Oppiminen on mielestäni ihmisen elinikäinen prosessi.
Ihminen syntyy. Oppiminen alkaa välittömästi, lapsi oppii tuntemaan äidin, isän
ja muut sisarukset. Pian lapsi oppii ryömimään, sitten konttaamaan ja viimein
kävelemään. Lapsessa tapahtuu muutos oppimisen tuloksena. Lapsi oppii
kaikenaikaa uutta. Oppiminen tapahtuu paljon yrityksen ja erehdyksen kautta.
Sormi kuumaan paikkaan esim. hellalle. Seuraavalla kerralla tai ehkä sitä
seuraavalla lapsi muistaa, on siis oppinut, ettei kannata laittaa kättään
samaan paikkaan enää. Lapsi oppi aistiensa kautta jatkuvasti uutta, näkemällä,
kuulemalla, koskemalla, haistamalla. Lapsi seuraa aikuisen tekemisiä tarkasti.
Tuttu onkin sanonta: Sinultako se on tuon oppinut.
Omalla kohdallani oppiminen ei ollut aina helppoa.
(johtuu kai siitä, etten kuunnellut ja seurannut. Oli niin paljon muuta
mukavaa) Aloittaessani koulun 60 lopulla opetusmenetelmät olivat aikalailla
erilaisia kuin nykyaikana. Opettajan auktoriteetti oli ehdoton ja sitä ei
kyseenalaistettu millään lailla. Opettajan sana oli laki. Ruumiillinen kuritus
ei ollut outo asia. Tuli mentyä luokan nurkkaan varpaillaan kävellen, opettajan
suotuisalla avustuksella, pitäen korvasta lujasti kiinni. Ei tullut uskottua
vielä kolmannellakaan kerralla mitä opettaja kertoi. No opin jotain: Ole hiljaa
ainakin toisen komennuksen jälkeen. Enkä ole tuntenut katkeruutta tai kaunaa
opettajaa kohtaan. Olisin tilanteen välttänyt jos olisin uskonut heti. Oma
vika.
Koulussa opetus/oppiminen tapahtui havaintojen ja
esimerkkien kautta. Matematiikan tunnit noudattivat ns. Ojalan laskuoppia:
Riitalla on kuusi omenaa ja hän antaa niistä kolme Outille. Montako omenaa
Riitalle jää. Eli siis esimerkillä. Omalla kohdallani tämä oli hyvää
matematiikkaa (laskentoa). Konkreettinen esimerkki helpotti ajattelemaan
vastausta. Luonnontieteiden opetus tapahtui samalla kaavalla. Mentiin luontoon
ja tutkittiin puitten lehtiä, havun neulasia, sammalia jne. Kerättiin kasveja
ja liimattiin ja nimettiin ne kansioon. Opittiin havaintojen kautta. Voisi olla
hyvä tapa vielä nykyäänkin. Historia ja Uskonto olivat mukavaa ja minulle
helppoa. Johtuu kai tavasta jolla niitä käsiteltiin. Ne tarinoitettiin.
Opettaja kertoi esim. uskonnon aiheen kertomuksen muodossa ja sai niistä
mielenkiintoisia kertomuksia. Kun kuunteli, niin sai kuulla mielenkiintoisen
kertomuksen Tuhlaajapojasta, Joosefista ym. Nämä kertomukset ovat minulla vieläkin
kirkkaana mielessä. Tämä tapa oli siis hyvä malli ainakin minulle ja keino
saada kaikki oppilaat seuraamaan opetusta. Myöhemmillä vuosilla kun kirjasta
lukeminen tuli tärkeämmäksi myös asian ymmärtämisen merkitys kasvoi. Aihealueet
laajenivat. (2.maailmansota) kävi joskus niin että luokan priimus sai historian
kokeesta kiitettävän. Oli lukenut aihealueen moneen kertaan. Hyvä niin. Mutta
kun asiasta kysyi viikon tai kahden kuluttua niin asia oli jo täysin unohtunut.
Kiitettävä tuli mutta oppiko mitään. Eipä juuri.
Vaikka tuntuu että ennen oli kaikki paremmin, ei asia
ehkä niinkään ole. Luokkakoko oli suuri, jopa yli 30 oppilasta. Ei taatusti
ollut opettajalla helppoa. Sellainen oppimisympäristö ei juuri edesauttanut oppimista, vaikka joku halusikin seurata
opetusta niin ei se ollut välttämättä helppoa sen kokoisessa usein meluisassa
laumassa. Opettajan tilanne oli usein lähes toivoton. Kyllä se Erkki on sitten
energinen ja vilkas, suorastaan häiritsevä. Missä vika? Eipä sitä juuri kukaan
ajatellut että Erkillä voisi olla esim. ADHD tai jotain muuta takana. Erkki on
vaan vilkas. Nykyään näihin asioihin on onneksi löydetty ratkaisuja. Ennen ei
siis kaikki ollutkaan paremmin.
Lähteet
Hannu Soini;
Kasvukehitys oppiminen – johdatusta kasvatuspsykologian kysymyksiin
(opintomoniste)
Lehtinen,
Kuusinen, Vauras; Kasvatuspsykologia
Maria
Peltola; Luennot
Ari Kurtti
Avoin Yliopisto
Kasvatuspsykologia. Essee
Kirjoitustehtävä ll.
Ari Kurtti
Opettaja: Maria Peltola
Sisällys
Systeemisyys
Oulun Yliopistolla kehitetty
oppimiskäsitys (Järvilehto), joka tutkii ihmisen (eliön) ja ympäristön
erottamista toisistaan.” Missä ihminen loppuu ja missä ympäristö alkaa”.
Lyhyesti: Systeemisyys on ihmisen
ympäristöjärjestelmä, jossa molemmat osapuolet vaikuttavat toisiinsa.
Ihminen luo itselleen erilaisia
ympäristöjä joissa hän toimii. Mihin hän
kiinnittää huomionsa ja mihin asioihin reagoi, ovat kaikilla erilaisia, vaikka
ihmiset ovat samassa tilassa. Oppitunnilla joku kiinnittää huomionsa eri
asioihin kun toinen. Kuka kuuntelee ja on kiinnostunut opetuksesta, kuka
miettii jo tulevia kokeita. Oppitunnin jälkeen joku on kiinnittänyt huomiota
opettajan uuteen asuun, joku ei ole sitä huomannut ollenkaan. Aloittaessani
tämän luennon kuuntelun, minun täytyi rauhoittua ja keskittää ajatukseni tähän
aiheeseen voidakseni päästä heti sisälle luentoon. Vaihdoin ympäristöä, vaikka
olen edelleen samassa tilassa kotona.
Ympäristöt laajenevat ajan myötä
ihmisen kasvaessa. Ihminen muodostaa toimintaympäristöjä. Koti, tarha, koulu,
työ, harrastukset jne. Joku voi olla täysin erilainen ollessaan töissä, kuin
että hän on vaikka kotona. Ympäristöstä toiseen meneminen voi olla joskus
todella haastavaa ja siinä voi käydä pahimmillaan niin ettei enää pysty niitä
erottamaan. Minäkuva hämärtyy niin, ettei ihminen enää tiedä kuka hän oikein
on. Näin on käynyt eräälle suomalaiselle näyttelijälle. Hän esiintyi monessa
eri hahmossa ja jossain vaiheessa hän ei enää tiennyt kuka on. Minäkuvan
löytäminen vaati psykiatrista hoitoa.
Systeemiseen ajatteluun kuuluu, että
ihmisen toiminnalla on aina jokin tulos. Mihin ihminen pyrkii jossain
tilanteessa. Koulussa jokin oppiaine voi olla tukena jollekin toiselle asialle.
Matematiikka voi olla tukena fysiikalle ja toisinpäin. Toisen opiskelu auttaa
toisessa aineessa oppimista. Järvilehdon mukaan toiminnan tuloksella on oltava
aina jokin taitekohta, mahdollisuus uuteen toimintaan. Opiskelussa tavoite voi
olla pääsy jatkokoulutukseen, esim. yliopistoon. Hänen mielestään ihmisen ei
ole hyvä tavoitella ns. pysähtynyttä tilaa. Se että ihminen on
onnellisimmillaan silloin kun hän tavoittelee jota päämäärää, on jatkuva kehä
jolle ei ole loppua. Järvilehto katsookin tämän olevan ongelma ainakin
länsimaissa. Jokaisella on toiminnalleen aina päämäärä. Se vaan on niin että
”sitten kun ”ja sitten vielä sitä ja sitä. Jonkun tällaisen tavoitteen
saavutettuaan ihminen tuntee mielihyvää jonkin aikaa, kunnes on taas uusi
tavoite edessä. Uusi tavoite on taas uusi mahdollisuus.
Ohjaus
Toimin työssäni aikuisten
kouluttajana, jossa opiskelijat voivat olla kanssani saman ikäisiä, tai jopa
vanhempia. Opiskelu pohjautuu suurelta osin käytännön työskentelyyn. Ohjaus on
pääasiallinen tapa kouluttaa. Aikuisten kanssa opettaja on kuitenkin
auktoriteetti, joka ohjaa opetusta. Suhde opiskelijoihin on oltava asiallinen
ja ennen kaikkea ammatillinen. Ohjauksen on oltava kestävällä pohjalla niin,
että kouluttaja pystyy perustelemaan tekemisensä opiskelijalle ja että toiminta
on johdonmukaista ja loogista ja eteenpäin vievää.
Hyvä ohjaaja tuntee vahvuutensa
kouluttaa ja osaa soveltaa ja kehittää sitä. Uusien ajatusten huomioiminen on
hyvä tapa kehittää itseään ohjaajana. Jo hyväksi havaittua tapaa voi parantaa
edelleen, mutta aina ei jo toimivaa kannata muuttaa.
Ongelma tilanteissa taitava ohjaaja
osaa antaa palautetta niin, että se on kannustavaa ja että opiskelija tuntee
olonsa turvalliseksi ja hyväksytyksi, vaikka ei itse osaa ongelmaa ratkaista.
Opiskelijaa on ohjattava niin, että tämä ratkaisee itse ongelman, tätä
neuvomalla oikeaan suuntaan. Ei ole kenenkään etu että kouluttaja näyttää ja
ratkaisee pulman. Opiskelijaa tulee neuvoa kuitenkin vain siinä tapauksessa,
kun siihen on tarve.
Konsultatiivinen ohjaus perustuu
käsitykseen, jonka mukaan tieteellinen asiantuntijuus ei ole niinkään kykyä
tietää ennalta tai muistaa faktoja, vaan kykyä etsiä, kehitellä ja löytää
parhaiten toimivia ratkaisuja kulloinkin esillä oleviin ongelmiin. Parhaiten
tämä saavutetaan tutkimustiimeissä ja työryhmissä, joissa kyetään luovasti
hyödyntämään eksperttien erilaisia näkemyksiä ja erilaisuutta ryhmän
toimintakyvyn säilyttäen. (Lonka 2006)
Joskus jokin asia osataan ilmaista
lyhyesti ja ytimekkäästi niin kuin tässä yllä. Ainakin aikuiskoulutuksessa
opetus / ohjaus menee juuri näin. Opettaja on aina oman alansa ekspertti, jolla
on vahva työkokemus alaltaan. Opiskelu tapahtuu juuri pääasiassa ryhmissä,
joissa opiskelijat yhdessä pyrkivät ratkaisemaan ongelmia ja annettuja työtehtäviä.
Opettajalla ei aina ole valmista vastausta kysymyksiin, joita opiskelijat
esittävät. Hänen onkin osattava etsiä vastauksia nopeasti ja ymmärrettävästi.
Vastauksen voi antaa eri tavoin. Se voi olla sanatarkka sitaatti, esimerkki tai
jonkin sovellutuksen kautta annettu vastaus. Opetuksessa on hyvä käyttää
hyväksi useita erilaisia opetusmenetelmiä, kuten käytännön harjoitukset yksin,
parin kanssa ja ryhmissä. Joskus jokin asiaan liittyvä elokuva / video voi olla
paras vaihtoehto oppimisen kannalta.
Kehitys
Kehitys on systeemisen
oppimiskäsityksen muukaan jatkuva prosessi, joka on asteittaista muutosta
ihmisen toiminnoissa. Sitä määrää ihmisen lajikehitys, kulttuurinen kehitys ja
yksilön kehitys. Kehitykseen vaikuttavia tekijöitä (faktoreita) ovat perinnölliset,
geneettiset ja kemialliset tekijät ennen syntymää. Näitä ovat mm. äidin
nauttima ravinto, lääkkeet, alkoholi, huumeet ja ympäristömyrkyt ja äidin
stressi. Syntymän jälkeiset kemialliset tekijät, mm ravinto. Lapsuus ajan
kokemukset, kuten lapsen saama hoiva, kulttuurilliset vaikutukset ja
kasvatukselliset kokemukset, sekä traumaattiset kokemukset. Sairaus,
menetykset, onnettomuudet.
Edellä
mainitut, lapsen varhaisiän kokemukset voivat ratkaista koko lapsen elämän
kulun. Nyky-yhteiskunnassa kasvatukseen liittyvät ongelmat tuntuvat kasaantuvan
aina seuraaville ikäpolville. Äidin/ vanhempien osaamattomuus tai
tietämättömyys vain tuntuu lisääntyvän lasten kasvatuksessa. Tuntuu suorastaan
uskomattomalta, ettei tuleva äiti ymmärrä miten hänen käyttäytymisensä
vaikuttaa lapseen. Ei ole enää uutta syntyvällä lapsella on jo alkoholista tai
huumeista johtuvia vieroitusoireita. Millaiset eväät lapsi saa silloin tulevaan
elämään. Lapsen saama hoiva tai sen puute vaikuttavat lapsen tulevaan
minäkuvaan. Oppiko lapsi tuntemaan empatiaa vai ei. Tuleeko lapsesta itsevarma
vai epävarma kaikessa tekemisessään, ratkeaa paljon jo varhaislapsuuden aikana.
Näistä asioista puhuu prof. Hintsanen: ”Tutkimuksen tarkoituksena
onkin pyrkiä tarjoamaan keinoja, joilla voidaan parantaa lasten kasvuympäristöä
ja ehkäistä huonommat lähtökohdat saaneiden päätymistä epäonnisille
elämänpoluille ja siirtämästä huono-osaisuutta tuleville sukupolville.”
Oppiminen
Oppiminen on kasvatuspsykologian
tärkein tutkimuskohde, psykologiassa se ymmärretään ihmisen psyykkisenä kasvuna
ja kehityksenä. Oppiminen ei ole tiedon omaksumisen väline, vaan kasvun ja
kehityksen perusprosessi. (Soini) Peltolan luennolla oppiminen määriteltiin
systeemisen psykologian mukaan niin että oppiminen merkitsee eliö-ympäristö-
systeemin uudelleenorganisoitumista. (Järvilehto-94) Se on kokonaisvaltainen
tapahtuma ja sitä määriteltäessä täytyy kuvata koko sitä sosiaalisen
toimintajärjestelmän muutosta, joka oppimiseen kuuluu. Oppiminen on näin ollen
sosiaalinen tapahtuma, joka ei välttämättä vaadi fyysistä läsnäoloa toiselta
ihmiseltä. Lukeminen ja siitä oppiminen ja asian ymmärtäminen on periaatteessa
sosiaalinen tapahtuma, koska siinä tapahtuu vuorovaikutusta ajatusten tasolla.
Behavioristisesti ajateltuna oppiminen
tarkoittaa pysyviä muutoksia ihmisessä, jotka syntyvät pääasiassa olion ja
ympäristön vuorovaikutuksessa. (Hirsjärvi 136) Kognitiivisen ajattelumallin
mukaan oppimisen perustana ovat havainnot, muisti ja ajattelu, jossa oppija ei
ole passiivinen tiedon vastaanottaja, vaan aktiivinen tiedon muokkaaja. Oulun
Yliopistossa on kehitelty ns. Systeeminen oppimiskäsitys, joka lähtee siitä,
että traditionaalisen oppimistutkimuksen perusongelma on eliön ja ympäristön
erottaminen toisistaan. (Järvilehto-95) Ongelmalliseksi tämän käsityksen tekee
rajan veto. Missä ”alkaa” ympäristö ja missä ”loppuu” ihminen. Tässä
ajattelussa oppiminen on sama kuin kehitys ja olennaista on tavoitteellisuus.
Erityisen tärkeää tässä oppimiskäsityksessä on, että ymmärretään, ettei oppiminen
tapahdu aivoissa. Samalla kuitenkin korostetaan hermostollisten mekanismien
huomioonottamista oppimisessa.
Se mitä oppiminen on, ei ole
yksimielistä käsitystä. Ainoastaan siitä että yksinkertaista selitystä
oppimiselle ei ole olemassakaan, ollaan yleisesti yksimielisiä. (Soini) Tämä
siksi että oppimisen määrittely kytkeytyy moniin muihin keskeisiin
käsitteisiin. Miten oppiminen ymmärretään, riippuu siitä miten vastataan
kysymyksiin kuten, mitä on tieto ja mitä on kehitys. (Soini)
Flow virtaustila
Flow-tilalle on ominaista
uppoutuminen, ajan tajun menetys, virittyneisyys ja tunne siitä, että asiat
sujuvat ja onnistuvat. Kaikki tuntuu menevän juuri niin kuin haluaa. Kaikki
ympärillä oleva menettää merkityksensä ja ihminen uppoutuu tekemiseensä. Professori
Kirsti Longan mukaan flow tilassa esim. kasvatuspsykologiasta kirjoittaessa
parasta ei ole se hetki kun on saamassa kirjoitelman valmiiksi, vaan se kun
oivaltaa jotain tärkeää ja kaikki loksahtaa paikoilleen ja kaikki tuntuu
helpolta.
Longan mukaan alle viisivuotiaat
lapset voivat olla jatkuvassa flow-tilassa, koska heille kaikki on uutta ja
haastavaa. He ovat uteliaita ja omaavat halun kokea oppimisen iloa.
Joskus työelämässä tulee itselläkin
eteen tilanteita, jotka ovat haastavia ja erittäinkin ongelmallisia. Ensin
tuntuu että työ ei edisty ja kun sitten saa asian ratkaistua, niin tuntuu ettei
voi lopettaa. Haluaa vain jatkaa ja jatkaa, eikä haluaisi lopettaa. Silloin on
flow- tilassa ja mikään ei tunnu mahdottomalta.
Opettajan antaessa opiskelijalle
haasteellisia tehtäviä, on opettajan tiedettävä että tehtävä on ”oikean
kokoinen” opiskelijalle. Ei liian vaikea, eikä liian helppo ja riittävästi
ohjausta ja tukea. Opiskelijaa on kannustettava ja saatava nauttimaan ja
motivoitumaan tehtävästä niin opiskelija voi tavoittaa flow-tilan. Väheksyminen
ja taitojen kyseenalaistaminen on paras tapa tuhota flow.
Omatunto
Tätä asiaa voisi lähteä tutkimaan
vaikka Sokrateesta asti, mutta tarkastelen sitä tässä vähän itseäni kannalta
lähempää. Omatunto kolkuttaa tai vaivaa jokaista, kutakuinkin tervettä ihmistä
aina silloin tällöin. On tullut aiheutettua mielipahaa jollekin, varsinkin
jollekin läheiselle ihmiselle. On tullut sanottua jotain jota ei olisi pitänyt
tai muuten tullut loukattua toista. Silloin jossain sisällä jokin ”murikka”
painaa mieltä. Usein sen saa pois helposti, vaikkakin meille suomalasisille se
sana on aika vaikea: anteeksi. Mielestäni omatuntoon voi liittää myös moraali
käsitteen. Omatunto kertoo onko jokin asia moraalisesti oikein tai väärin.
Voidaan myös sanoa, että joku asia on omatunnon kysymys. Silloin ihmiselle
annetaan päätösvalta miettiä onko jokin asia moraalisesti, eettisesti oikein,
vai mitä se omatunto sanoo.
Lapsen kotikasvatuksessa oikean ja
väärän erottaminen toisistaan opettaa lasta kuuntelemaan omatuntoaan. Yleensä
lapsi osaa pyytää anteeksi tekosiaan helposti, mutta jos ei, niin varttuessaan
se tulee olemaan aina vaan vaikeampaa. Vanhempien esimerkki onkin tärkeä, sillä
sitä kautta lapsi oppii pyytämään anteeksi. Joskus omien lasten kanssa
riitatilanteita ratkoessa, täytyy kuunnella kummankin selitys, ennen kuin aikoo
antaa jotain rangaistusta. Jos tässä tilanteessa lapsi tuntee kokeneensa
vääryyttä, voi hän kokea uhmaa ja omatunto voi ikään kuin vääristyä. Niin kuin
aiemmin sanoin, niin on hyvä että ihmiselle on kehittynyt omatunto ja moraali,
sillä ilman näitä käsitteitä ei toimivaa yhteiskuntaa olisi.
Vuorovaikutus
Olen luonteeltani
ulospäin suuntautuva ihminen ja koulutan työkseni aikuisia ihmisiä. Opiskelijat
voivat olla kanssani saman ikäisiä, tai vanhempia. Opettaja - oppilas asetelma
on hieman erilainen kuin nuorten kanssa toimiessa. Opettajan ja oppilaan
välinen suhde on oltava luottamuksellinen, ammatillinen ja asiallinen. Jokainen
opiskelija on otettava vastaan sellaisen kun hän on. Nykyään yhä useammalla
opiskelijalla on jotain oppimiseen liittyviä vaikeuksia, jotka täytyy ottaa
huomioon opetuksessa. Opiskelijan kanssa vaikeuksista keskustelu voi olla
vaikeaa opiskelijalle. Opettajan onkin oltava luottamuksen arvoinen näissä
asioissa. Olen opettanut omille lapsillenikin, kuinka luottamuksen saaminen voi
kestää kauan, mutta sen voi menettää hetkessä. Uuden koulutuksen alussa olen
havainnut hyväksi ryhmäyttää opiskeijat mahdollisimman varhain. Näin on
helpompi saada opiskelu käyntiin.
Ryhmäyttäminen.
Minun edellinen opiskelijaryhmä koostui mitä
erilaisimmista opiskelijoista. Ikähaitari oli 23 v.-55 v. Yksi nainen ja loput
miehiä. Oli hiljaisia ja äänekkäitä. Erilaiset työtaustat jokaisella: IT-alalta
talonmieheen. Yksi opiskelija erottui joukosta monella tapaa. Heti alussa
näytti siltä että kukaan ei halunnut häntä työparikseen. Kuinka saada
tällaisesta joukosta toimiva ryhmä ?
Aloitin tämän prosessin, sillä tiesin sen vievän
aikaa, ottamalla opiskelijat yhteen luokassa. Jokainen sai kertoa itsestään sen
verran kuin katsoi tarpeelliseksi. Nimensä, työtaustansa, harrastukset,
asuinkuntansa ym. Pyrin pitämään yllä rentoa ja välitöntä ilmapiiriä.
Alussa kaikki olivat aika varautuneita, mutta kun
kerroin itsestäni ja taustastani alkoi jää sulaa. Opiskelijat huomasivat että
minäkin voin olla yksi heistä. En niinkään opettaja. Koulutuksen alussa
oppitunneilla uusia asioita opeteltaessa jaoin opiskelijat usein 2-3
opiskelijan ryhmiin. Näin opiskelemalla opiskelijat tulivat ikään kuin heidän
huomaamattaan tutuiksi toisilleen. Kun jokainen oppi tuntemaan toisensa
etunimeltä alkoi päivittäinen opiskelu sujua helpommin.
Opiskelujen edetessä huomasin jokaisella olevan
jonkinlainen vahvuus. Opiskelijat huomasivat myös että kaikki oppivat asioita
erilailla. Työsalissa opiskelijat alkoivat kysellä toisiltaan asioita joita
eivät heti itse ymmärtäneet. Yhteishenki alkoi syntyä. Aamuisin kun joku ei
tullutkaan kouluun, opiskelijat noteerasivat asian ja kyselivät toisiltaan että
tietääkö kukaan miksi. Joku soitti ja kysyi mikä hätänä. Ajan kuluessa tästä
joukosta erilaisia ihmisiä tuli ”me”. Kaikki opiskelijat löysivät paikkansa
ryhmässä tasa-arvoisina jäseninä.
Koulutuksen lopussa tunsin ryhmässä hieman haikeutta
kun koulutus päättyy. Kaikki olivat ystäviä tai ainakin kavereita keskenään.
Lähteet
Maria Peltolan luennot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti